Koronakriisi on koetellut maailmaa ja samalla myös partiotoimintaa tavalla, jonka ei varmasti kukaan olisi uskonut kolmea vuotta sitten. Kuka olisi esimerkiksi uskonut, että tulee aika, jolloin täytyy miettiä, voiko ylipäätänsä harrastuksiin kokoontua tai että retkielämä on tarkkaan säädelty. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että paluu normaalimpaan arkeen on tapahtumassa ja halusinkin kirjoittaa toivosta tämän kaiken keskellä ja siitä, mikä on toivon merkitys keskellä kriisiä
Muistan erään työmatkan, joka jäi mieleen. Oli tyypillinen pimeä talviaamu ja lunta tuli melkein vaakasuoraan. Sitten yhtäkkiä jostain alkoi kuulua voimakas tiaisen ääni. Pikkulintujen lisääntynyt laulu on aina ollut minulle ensi merkkejä talven selän taittumisesta ja kevään saapumisesta mutta myös lupaus kesän tulosta. Pian tämän jälkeen huomasinkin selvästi esimerkiksi päivien pidentyneen.
Tästä heräsikin minulle ajatus, että kuinka valmiita me ihmiset olemme ottamaan vastaan pienet toivon merkit kriisien keskellä, kuten vaikka koronapandemian aikana. Silloin keskellä syvintä kriisiä, kun sitä vähiten odottaa, niin vähäisen aamun sarastuksen voi nähdä horisontissa, uskallammeko ottaa sen toivona paremmasta vastaan?
Miten keskellä kriisiä voi nähdä toivon?
Tällainen hetki koronakriisissä tuli minulle ennen vuoden vaihdetta, kun maailmalla ilmestyneen uuden variantin arveltiin mediassa ensitietojen perusteella olevan lievä. Sillä hetkellä aloin itse toivoa, että poikkeusaika täyssulkuineen ei tällä kertaa ehkä olisi koko kevään mittainen samaan tapaan kuin viime vuonna ja tätä juttua kirjottaessa monet rajoitukset ovatkin poistuneet esimerkiksi Pirkanmaalta alkukevään aikana ja harrastuksetkin päässet paremmin käyntiin.
Ja rajoituksista puheen ollen: maailma tosiaan mullistui pari vuotta sitten keväällä totutusta, kun koronapandemia alkoi. Harva uskalsi ennustaa, että parikin vuotta tässä voisi mennä, ennen kuin ehkä normaaliin pääsemme. Kuitenkin olen itse jaksanut toivoa, että joskus jonain päivänä tämä kaikki hellittää. Ja nimenomaan se toivo paremmasta on auttanut minua jaksamaan kaiken tämän epävarmuuden keskellä, vaikka välillä on aikoja, jolloin usko paremmasta on ollut kovastikin koetuksella.
Kun on täytynyt olla näinkin pitkään varovainen lähikontakteissa, on täysin ymmärrettävää, että normaalin tullessa paluu arkeen ei välttämättä tapahdu heti sormia napsauttamalla. Itse olen ollut ylivarovainen esimerkiksi kärsimieni loukkaantumisten jälkeen pitkäänkin, mutta ajan kuluessa varovaisuus kyllä helpottuu. Jos arastelet isojen askelien kerralla ottoa normaaliin, sen voi esimerkiksi tehdä ne pienissä erissä, näin itse olen useinkin toiminut. Oman elämän haasteet ovat myös opettaneet senkin, että ajan oloon kyllä sopeudutaan uusiin tilanteisiin vaikkei itse ongelma kokonaan poistuisi. Ja jos jotain kannattaa muistaa pahimmasta korona-ajasta, niin ehkä ainakin säännöllinen käsienpesu kannattaa ottaa jatkossakin tavaksi uudessa normaalissakin.
